Petu lähti innoissaan mukaan, vaikkei sillä taaskaan ollut mitään aavistusta minne ollaan menossa! Hienosti kuitenkin oli poika junassa, vaikka edellisestä junamatkasta olikin aikaa jo jokunen tovi. Parilla haukahduksella poika kyllä tervehti samassa vaunuosastossa matkannutta toista koraa, mutta muuten Petu otti matkan rennosti.

Ja siis, junalla Helsinkiin, mutta Kaisaniemeen jäätiin, niin kuin I-junalla on tapana. Siitäpä sitten kävellen asemahallin läpi Kaivokatua kohti. Jälleen kerran pikkuinen osoitti, kuinka selkeästi se on kaupunkilaistunut: punaisen liikennevalon aikana istutaan paikallaan eikä riekuta. Tai jotenkin ollaan paikallaan, meijän poika tykkää istua. Kun valot vaihtuivat, jatkettiin matkaa Pohjoisesplanadille ja Espan puistoon, missä sitten saikin poika tepsutella pehmeämmällä alustalla kuin asfaltilla. Oli hauska huomata, kun kaikki turistit ja paikalliset kääntyvät katsomaan meidän poikaa iloisesti kun mentiin ohi.

Sitten viimein päästiin lauttaan ja matkaamaan kohti Suomenlinnaa. Lautalla mentiin kannelle, ja siellä oli muutaman venäläisturistin porukka. Muuten ihan hyvin sillä ainoalla suomea osanneella, mutta suomi-venäjä kääntämistaito ei riittänyt kääntämään sanaa "länsigöötanmaanpystykorva". Kun eipä ole rotu sielläkään turhan tunnettu.

Suomenlinnassa sitten kierreltiin ympäriinsä, ja Petu tykkäsi. Merkkailu on jo sen verran hyvin sisäistetty, että ei mennyt montaakaan metriä uudella seudulla, kun poika alkoi ensimmäistä kertaa nostamaan jalkaa (niin tosiaan, meidän poika on oppinut nyt nostamaan jalkaa, ja soveltaa oppimaansa varsin innokkaasti). Löytyipä Suomenlinnasta koirapuistokin, vaikka kumpikaan isäntäväestä ei siitä ennalta tiennytkään. Sielläkin Petu oli oma itsensä: piti tutkia mitä kaikkea kivaa mahtaisi löytyä. Siinä sivussa haukuttiin myös lapio, se kun oli niin hurja 

Innoissaan oli koiramme myös tunneleista, ja niitähän Suomenlinnassa riittää. Vaikka itse emme nähneetkään eteemme, oli Petun vaaleaa peppua helppo seurata pimeässäkin. Varsin rohkeasti pieni eteni, vaikka alusta oli epätasainen ja paikoin oli hieman kosteaa. Siinä määrin viihtyi poika tunneleissa, että välillä haukahti "Hei, tuollakin on tunneli! Ettekste huomaa lainkaan?!?". Ja eikun taasen tunneliin katsomaan miten poika pärjää.

Lopuksi isäntäväki kuitenkin kaipasi juotavaa, ja siksipä koira ja emäntänsä jäivät kaupan ulkopuolelle odottamaan, josko isäntä saisi ostettua limunaatia. Tuolla välin eräs nainen onnistui tunnistamaan Petun kysyen: "Onkos se länsigöötanmaalainen"  Mukavaa kun jotkut joskus tunnistavat hauvamme, se kun on niin suloinen.

Paluumatkalla sitten Kauppatorin laituriin päästyämme alkoikin sataa vettä ihan urakalla. Hyvin pienen miettimistauon jälkeen päätimme mennä pitämään sadetta ratikkaan, joka sattumalta ajoi juuri kohdallemme. Samalla pääsimme melko kuivina takaisin rautatieasemalle, ja kun Petu oli jo hieman väsky, sai sekin pienen huilitauon ratikkamatkalla. Junassa poika sitten ottikin rauhaksissaan ja katseli ulos ikkunasta. Kotiin pääsi väsynyt mutta yhtä kokemusta rikkaampi poppoo.

Matkalla Petu bongasi tykin